DIGIHUIKKA
Sormet nykäisee, peukalo klikkaa,
näytön kirkas valo silmiin tikkaa.
Ei lasi nouse, ei pullo kilahtaa,
vaan bittivirta kurkusta vilahtaa.
Huikka on sähköä, huikka on dataa,
se joskus lagaa ja joskus mataa.
Pixelimalja, virtuaalikaato,
serverin nurkassa digitaalinen aato.
Yksi digihuikka — maailma huojuu,
emoji nauraa, ja Wi-Fi juojuu.
Kissa saa päivityksen versioon kolme,
ja mummon älypuhelin kysyy: “Mikä on home?”
Napataan huikka pilvipalvelusta,
se maistuu vähän Excel-taulukosta.
Yksi bitti vasempaan, toinen oikeaan,
kolmas jäi jumiin latausympyrään.
Ei krapulaa, mut pää vähän surisee,
kun käyttöjärjestelmä aamulla murisee.
“Päivitys saatavilla!” — voi herran tähden,
olin vain huikalla, en vaihtamassa elämääni uuteen nähden!
Lopulta maha murisee: “Missä on ruoka?”
Ei data täytä vatsaa, vaikka kuinka sitä juo muka.
Niinpä digihuikka jäi virtuaaliseen massuun —
ja oikea nakkimakkara pelasti taas hassun!
Unto Murto